Ammattilainen ja ihminen – voiko terapeutti olla molempia?
Työurani aikana olen saanut työskennellä sekä sosiaalityöntekijänä että psykoterapeuttiopiskelijana. Sosiaalityössä olen toiminut useissa tehtävissä ja oppinut paljon ihmisten elämäntilanteista, yhteiskunnan rakenteista ja auttamistyön monimuotoisuudesta. Koulutuspsykoterapian kautta olen puolestaan saanut kohdata ihmisiä sosiaalityötä enemmän toisenlaisesta näkökulmasta – kuuntelijana, rinnalla kulkijana ja yhteistä ymmärrystä etsien.
Näiden kokemusten kautta olen vähitellen ymmärtänyt, miksi psykoterapiatyö tuntuu minulle omimmalta.
Sosiaalityössä työntekijällä on usein valtaa suhteessa asiakkaaseen – joskus jopa velvollisuus tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat asiakkaan arkeen merkittävästi. Tämä valta-asetelma voi väistämättä luoda jännitettä ja etäisyyttä. Sosiaalityöntekijänä olen usein kokenut olevani vastuussa järjestelmän säännöistä ja puitteista, en niinkään vapaasti asiakkaan rinnalla.
Terapiatyössä koen suhteen toisenlaisena. Terapeutti ja asiakas ovat enemmän samalla puolella – yhdessä tutkitaan, sanoitetaan ja etsitään uusia tapoja ymmärtää ja olla. Terapiassa ei ole kyse siitä, että ammattilainen tietää enemmän ja kertoo, miten asioiden tulisi olla, vaan siitä, että asiakas saa tulla näkyväksi omana itsenään.
Vaikka terapeutille kertyy koulutuksen ja kokemuksen kautta paljon tietoa ihmisen mielestä ja käyttäytymisestä, paras tieto ihmisestä on aina ihmisellä itsellään. Terapeutin tehtävä ei ole antaa valmiita vastauksia, vaan olla läsnä, kuunnella ja auttaa asiakasta löytämään omat oivalluksensa.
Moni saattaa ajatella, että ammatillisuus tarkoittaa etäisyyttä ja tunteiden piilottamista. Ajattelen toisin. Psykoterapiassa ammatillisuus on toisen kunnioittamista, läsnäoloa ja turvallisuuden rakentamista – sellaista kohtaamista, jossa ihminen tulee nähdyksi kokonaisena, ei diagnoosina tai tapauksena.
Olen huomannut, että muutos on mahdollista asiakkaalle etenkin silloin, kun ammattilainen uskaltaa olla myös ihminen – aito, lämmin ja läsnä.