Pitkäaikainen haave – matkani kohti psykoterapeutin ammattia

Psykoterapiaopinnot ja psykoterapeutin ammatti ovat olleet minulle pitkäaikainen haave – sellainen, joka on kulkenut mukanani nuoruudesta asti. Ensimmäinen kipinä psykologiaan ja psykoterapiaan syttyi jo lukiossa. Muistan miettineeni, että tuohon maailmaan minä haluan sukeltaa, ja että jonain päivänä opiskelen psykologiaa.

Elämä vei kuitenkin hieman toista reittiä. Useamman työvuoden jälkeen tie johdatti minut Kuopioon, Itä-Suomen yliopistoon, opiskelemaan sosiaalitieteitä. Ala kiinnosti, mutta samaan aikaan se tuntui hieman epävarmalta – ei ollut selvää, mihin ammattiin se lopulta valmistaisi. Onneksi sain lukea sivuaineina sekä sosiaalityötä että psykologiaa, ja huomasin viihtyväni sosiaalityön parissa. Esseet syntyivät vaivattomasti, ja aihe vei mukanaan. Niinpä vaihdoin pääaineeni sosiaalityöhön, mutta samalla päätin, että terapiatyö pysyy haaveenani. Jos en nyt, niin ehkä myöhemmin.

Terapiahaave ei kadonnut – se eli hiljaa taustalla, muistuttaen olemassaolostaan. Jo opiskeluaikana ja sen jälkeen tein valintoja, jotka tukivat tulevaa tavoitetta. Hain töihin paikkoihin, joiden tiesin kerryttävän sellaista kokemusta, jota tarvitaan psykoterapiaopintoihin hakiessa. Se merkitsi joskus etäsuhdetta puolisoon, mutta ajattelin, että tämä on väliaikaista ja jokainen askel vie kohti unelmaa.

Kun vihdoin olin hakukelpoinen psykoterapiaopintoihin, jännitin valtavasti, saanko kutsun soveltuvuuskokeeseen. Ja sainhan minä! Hetki oli täynnä iloa – ja heti sen jälkeen stressiä. Miten koe sujuu? Onko kognitiivis-analyyttinen suuntaus (KAT) varmasti minulle oikea?

Soveltuvuuskokeen jälkeen mieli poukkoili laidasta laitaan. Toisina päivinä ajattelin, että koe meni hyvin, toisina olin varma epäonnistumisesta. Kun hyväksymiskirje lopulta saapui sähköpostiin, muistan sen hetken kirkkaasti: aurinkoinen kevätpäivä, puoliso etäpalaverissa, ja minä ovenraossa ilmeillen viestimässä uutisen ilman sanoja. Lähetin viestejä kavereille, nauroin ja itkin vuorotellen. Se oli onnenpäivä – sellainen, joka jää kehoon ylivirittyneenä tilana.

Nyt, kun opinnot ovat jo yli puolivälissä, tiedän tehneeni oikean päätöksen. Koulutuspsykoterapiaa tehdessä asiakkaille tunne on vahvistunut: tätä minä haluan tehdä.

Olen syvästi kiitollinen, että pitkäaikainen haaveeni on vihdoin toteutumassa. Ja jos jotain olen matkan varrella oppinut, niin sen, että unelmia kannattaa kuunnella – ja niiden eteen kannattaa tehdä töitä, vaikka tie olisi pitkä.